“On se hyvä, että ollaan niin erilaisia. Erilaisuus on kyllä niin tärkeä juttu!” tokaistaan tuon tuostakin. Käytännössä tämä tuntuu usein tarkoittavan sitä, että toisen erilaisuus on tosi jees, kunhan vain on samalla tavalla erilainen kuin itse on. Toisen erilainen ajattelutahti, tapa puhua, huumori tai vaikkapa siivousaktiivisuus tuntuu ärsyttävän kovasti. Meidän on monesti hankala ymmärtää, että kaikki lähtee siitä kaverista, jonka kuvaa katselemme päivittäin peilistä. Se on uniikki yksilö. Toista samanlaista ei ole. Silti maailmankuvamme on usein niin rajoittunut, että sen yhden ainutkertaisen henkilön ajatusmaailma ja tavat tehdä asioita “should rule the world”. Mielestäni suurin osa konflikteista työyhteisössä liittyy tähän mentaliteettiin. Katsotaan asioita vain siitä yhdestä näkökulmasta. Minun. Johtajallakaan ei ole aina ne parhaat kävyt puusta kerättynä. Joskus voi laajentaa tajuntaa ja ottaa oppia toisilta. Työyhteisöissä onkin ihan aiheellista keskustella silloin tällöin parhaista käytänteistä.
Lähtökohtaisesti on jo ihan mahdotonta, että sisäistäisimme asioita samalla tavalla saati sitten tulkitsisimme. Ihmiset esimerkiksi oppivat eri tavoin; toiset katsomalla, toiset kuuntelemalla ja jotkut vielä tekemällä ja tuntemalla. Yhdestä työyhteisöstä on moneksi, ja siellä on monenlaista viheltäjää.
Oikeudenmukainen ja sopivaa turvallisuutta tarjoileva johtajuus kumpuaa yhteisistä pelisäännöistä. Joku raja yhdenmukaisuudellakin kuitenkin on. On eri tapoja toteuttaa asioita siten, että säännöt toteutuvat. Miten siis voisimme olettaa, että juuri se yksi ainut autuaaksi tekevä tapa on oikea? Se minun oma.