Karvani nousevat pystyyn. Yritän selittää yhä uudelleen järkiperustetta nuorelle naiselle asiasta, mistä hän on eri mieltä. Hän muistuttaa sanattomalta viestinnältään viisivuotiasta, jonka nyrkki puristuu, katse on naiivin ylimielinen ja jalka lyö lattiaa. Koska on todennäköisesti aina saanut tahtonsa läpi, hän luulee, että vain se, että hän on jotain mieltä asiasta riittää asioiden sujumiseksi. Mutta nyt ei riitä. Hän onkin neuvoton. Mitä ihmettä – voiko jonkun muunkin mielipiteellä olla väliä. Voi olla, ja on. Karvas tulee olemaan työelämä tällä nuorella, jos kuvittelee, että pomo muuttaa mieltään sen perusteella, miten kiivaasti hän jalkaansa maahan polkee.
Kaiken huippu tässä kyseisessä tapauksessa oli, että kun ymmärsin, että häneen ei tehoa järkipuhe, myönnytin asioissa, joissa suinkin pystyin. Yritin saada tätä kautta sopua tilanteeseen. Olenhan vanhempi ja aikuisempi. En meinannut uskoa korviani, kun hän käytti tämänkin hyväkseen ja alkoi tehdä lisävaatimuksia asiassa, missä hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta päsmäröidä. Hän oli suorastaan härski. Siinä kohtaa viimeistään alkaa loppumaan oma hyvä tahto ja miettii, että miksi ihmeessä sitä on kiltti kiittämättömälle. Pitäisikö vaan tehdä niin kuin todella voisi ja faktojen mukaan olisi oikeutettu? Ei olisi mitään syytä myönnyttää ilkiötä. Teki mieleni vetää pois sekin empatia, mitä jo tarjosin. Mutta olin hampaat irvessä se fiksumpi – ja aikuisempi.
Näitä tapauksia on paljon. Kerran junassa kaksi nuorukaista häiriköivät koko junavaunua raivomusamelulla ja kruunaukseksi innostuivat kiusaamaan kolmatta osapuolta soittelemalla hänelle matkalta todella ikäviä herjapuheluita. Kukaan ei puuttunut, vaikka vaunu oli täynnä aikuisia ihmisiä. Kun en jaksanut enää kuunnella, sanoin heille, että ”voisitteko lopettaa tuollaisen käytöksen”. He eivät osanneet sanoa mitään. Eivät ehkä olleet tottuneet siihen, että joku ylipäätään reagoi. Sinänsä surullista. Kun sanoin tämän, puuttui vanhempi nainen asiaan ja puolusti poikia: ”No pojathan on poikia.” Olin järkyttynyt, että tällaista kasvatusajattelua viljellään ihan julkisesti.
(En kirjoitukseni teemasta johtuen mainitse nyt tässä niitä tuhansia fiksusti käyttäytyviä ja toiset huomioonottavia nuoria, jotka tulevat loistamaan työelämässä. Katson nyt vain ”nurjaa” puolta.)
Minä olen aika kaukana tiukkapipon peruskuvasta, mutta huomaan yhä useammin, kuinka vanhemmat pelkäävät asettaa lapsilleen rajoja. Lastenpsykiatrit puhuvatkin curling-vanhemmuudesta, missä ongelmat, pahat mielet ja vastoinkäymiset pyyhitään vanhempien toimesta pois jo ennalta, ettei lapsirassu joudu tekemisiin realiteettien ja normaalien tunteiden kanssa. Minä en ole mikään ammattikasvattaja, mutta vuorovaikutuksen näkökulmasta olen huolissani miten tämä ”pomota vanhempiasi” –asenne tulee heijastumaan työelämässä. Millainen raivokohtaus on vastassa, kun perheen lellikki ei saakaan tahtoaan läpi palaverissa? Se voi johtaa tuhoavaan kateuteen, toisten kampittamiseen ja häikäilemättömyyteen.
Yksi narsismin syntyteoria on äidin ja lapsen välisen vuorovaikutuksen häiriöt varhaislapsuudessa. Se voi johtaa fataaleihin seurauksiin lapselle. Kasvatuksella on suuri merkitys myös vuorovaikutustaitojen kehittymisessä. Edelleen genetiikka, ympäristö ja oppiminen luovat meistä meitä. Kahteen niistä voimme vaikuttaa.