Ajassamme näkyvät vahvat kärjistykset sekä voittajat ja häviäjät. Ei tarvitse kuin seurata Facebook-keskustelua eilisestä jääkiekko-ottelusta – toiset hihkuvat voittajien puolesta ja toiset parjaavat häviäjiä. Selväähän on toki, että kaikki haluavat oman suosikkinsa voittavan. Ja kyllä voittaminen on kivaa. Ero onkin siinä mitä korostetaan voitonhetkellä – iloitaanko voitosta vai ilkutaanko häviäjille.
Kärjistykset juhlivat myös erilaisissa julkisissa keskusteluissa mediassa tai verkossa. Mustavalkoisuudella saadaan heräteltyä tunteita ja toivottua keskustelua. Se on toisaalta myös inhimillistä. Mutta huomaammeko miten kärjistykset näkyvät omassa elämässämme? Luemme tutkimuksia siitä näkövinkkelistä mikä on omalle näkökannallemme edullisin – ja tuomme ne myös esille ainoina totuuksina. Haemme näkökulmillemme pönkitystä vain tietyn näkökulman esille tuovista todisteista. Meillä on kova tarve vahvistaa maailmankuvaamme ja näkemyksiämme joskus sen kustannuksella, että tärkeitä faktoja jää huomaamatta. Joskus parjataan ekstroverttejä luokkahuoneissa ja työympäristössä, toisinaan taas sormi osoittaa introverttejä. Välillä hampaissa ovat “nykyajan nuoriso” ja tovin päästä eläkeläiset. Syntipukkia on meidän kulttuurissa kiva etsiä. Kattavampia perusteluja ja abstraktiotason nostoa kuitenkin tarvittaisiin. Ikää on paha mennä muuttamaan. Tai temperamenttia, jonka on jo äidinmaidossa saanut.
Miksi ei siis kärjistyksien ja vaikeasti muuttuvien piirteiden sijaan kiinnitettäisi huomiota asioihin, mihin meistä jokainen voi vaikuttaa – tietoon, taitoon, motivaatioon ja asenteeseen, käytökseen ja toimintaan. Mutta ehkä se on liian riskaabelia. Joudumme nimittäin katsomaan silloin peiliin ja toteamaan, että ehkä omassa toiminnassakin on jotain tarkasteltavaa. Keskustelupalstoillakaan ei silloin enää riitä se, että en minä, mutta ne muut.