Hyvin usein kuulen keskusteluissa, kuinka ihmiset löytävät yhteisen intohimon siitä ovatko ”kissa- vai koiraihmisiä”. Sorrun itsekin tuohon keskusteluun, kissahifistelyyn. Säästän kuitenkin lukijoitani enkä ala hinkumaan tämän enempää siitä, kuinka hienoa minusta on vain katsella, kun kissa liikkuu pehmeän sulavasti säilyttäen samalla upean linjakkuuden ja vaarallisen olemuksensa. Mutta ihan samalla tavalla koirat ovat kiehtovia, älykkäitä, lojaaleja.
Minusta tuntuu, että teemme suoranaista jaottelua myös kanssaihmisistä. ”Se on sellainen ja tällainen”. Totta kai meille on elintärkeää laittaa ihmisiä tiettyihin raameihin, että voimme ylipäätään jäsentää maailmaa. Meillä on kaikilla omat mieltymyksemme. Kyse saattaa olla myös primitiivisestä itsesuojelusta. Mutta onko tarpeen määritellä kuka on ”kissa” ja kuka on ”koira”?
On helppoa jaotella ihmisiä ”sellaisiksi” ja ”tällaisiksi”. Vaikeampaa on nähdä, että omaamme kaikki erilaisia piirteitä, tunnetiloja ja kokemuksia. Katsomme maailmaa eri tavalla.
Vastakkainasettelu ei ole tuloksellinen tie vuorovaikutussuhteissa. Mielestäni yksi keskeisimpiä asioita erilaisuuden hyödyntämisessä työyhteisöissä on yhteisten pelisääntöjen luominen. Silloin erilaisuus pääse esille myönteisellä tavalla. Kun kaikilla on samat säännöt, voi keskittyä olennaiseen. Omana itsenään, kaikkine puolineen.
Eläköön erilaisuus! Kaikkia ei voi miellyttää, mutta kaikki voi huomioida.