Tie on peilinkirkas, vaikka kevyt kanelilta näyttävä hiekoitus yrittää hillitä pääkallokeliä. Olen meinannut kaatua jo monta kertaa. Edessäni kävelee nainen isoin askelin, huolettomasti. Yhtäkkiä hän kaatuu koko pituudeltaan kovalle jäiselle asfaltille. Näen, että teki kipeää. Hän nousee vaivalloisesti ylös pudistaen takkiaan irtokivistä, niistä minkä piti suojella kaatumiselta.
Hänen laukustaan jäi tielle eväspussi, mutta nainen jatkaa matkaa. Hän ottaa pari askelta, ja kaatuu taas uudelleen. Minua ei naurata yhtään, vaikka tilannekomiikan ainekset ovat kasassa. Hän nousee ylös ja katselee ympärilleen miten ihmiset reagoivat. Ei mitenkään. Nainen jatkaa matkaa. Hänen lähietäisyydellään on ainakin viisi ihmistä, minä mukaan lukien. Kukaan ei hiiskahdakaan, että hänen laukustaan jäi tavaraa tielle. Kaikki ”vain välittävät omista asioistaan”. Kävelen nopeasti naisen vierelle ja huomautan ystävällisesti hänen jäämistöstään. Totean, että täällä on todella liukasta. Hän on samaa mieltä (epäilemättä) ja kiittää peräänjuoksemisesta. Olin ainut.
Törmään tähän samaan ilmiöön usein työssäni, kadulla, kaupoissa, turuilla ja toreilla. Ikäänkuin ulkoistaisimme itsemme erilaisista vuorovaikutustilanteista – olemme paikalla, mutta emme osana tilannetta. Käyttäydymme kuin olisimme yksin, vaikka olemme muiden ympäröimänä.
Ilmiö näkyy julkisessa liikenteessä, junissa ja busseissa. Pyydämme juuri ja juuri vierustoverilta anteeksi takinliepeen päälle tallaamisesta, mutta henkilökohtaisia asioita saatetaan paasata hyvinkin yksityiskohtaisesti puhelimessa; kuka oli kenenkäkin kanssa ja millä tavalla tai kuka on työpaikan juorunaihe. Aivan kuin kukaan ei kuulisi.
Vastustamme kovaan ääneen kiusaamista, mutta sitä tapahtuu työpaikoilla ja kouluissa yhteisön jäsenten silmien edessä. Ne muut ovat taas asialla ja niiden muiden annetaan toimia. Käytämme myös sanontoja ”palaverissa päätettiin” ja ”minulle tapahtui”, ihan kuin emme itse olisi lainkaan paikalla tilanteessa. Taas ne muut. Ne ne sitten ovat keljuja! Ymmärrän, että kaikkiin asioihin kaikki eivät voi vaikuttaa, eikä ole tarkoituskaan. Mutta tilanteessa, missä odotetaan yhteisten päätösten tekemistä, vaikutamme kaikki yhdessä lopputulokseen.
Kukaan ei ole tässä maailmassa yksin, olemme valtava yhteisöjen tilkkutäkki. Jos jokainen ottaa vähän vastuuta omasta vuorovaikutusasenteestaan, on meillä yhdessä voimaa vaikuttaa asioihimme. Jos taas toimimme, kuten olisimme maailmassa yksin, saammekin olla. Niin se metsä vastaa.